Puolivälipäivitys

Tiesin melko nopeasti syyskuun alussa, ettei minusta ole tulossa kääntäjää, kielitieteilijää, kielen tutkijaa, vieraan kielen opettajaa, tai ylipäätänsä mikään kieleen liittyvä asiantuntija. Olen silti keikkunut koulussa opintopisteiden toivossa (on hyvin motivoivaa herätä kouluun ja tehdä aineita vain siksi, että Kelan opintopistekiintiö täyttyy, jolloin opintotuki ei katkea, eikä yhtäkkiä huomaa olevansa vailla asuntoa) ja kohtalaisesti niitä on kasassa. Selvinnen.

Olen suuremmin ihastunut pienenpieneen yksiööni, pääkaupunkimme loistaviin kulkuyhteyksiin (tulen siis sieltä, jossa ruuhka on kaksi kuraista henkilöautoa ja traktori jonossa; kulkuyhteydet samaa luokkaa), ja siihen, että kaikki on lähellä. Opiskeltu on - vaihtelevalla menestyksellä, ja olen huomannut taantuneeni kympin oppilaasta niiden ihmisten joukkoon, jotka ilahtuvat hurjasti päästyään tentistä läpi. Läksyjen tekemisen sijaan olen iltaisin nauttinut omasta rauhasta ja yksinasumisesta. Joulukuun tenttiviikolle otin yötöitä; toivottavasti läpi paistaa – ja kirkkaasti – asenteeni pääaineeni opiskelua kohtaan. (Pidin jopa postikorttien lajittelusta postikeskuksessa, oli mukavaa tehdä jotain ajattelematta.)

Odotin oppivani yliopistossa vieraan kielen. En ollut vain valmistautunut kaikkeen oheistouhuun; morfologiaan, fonologiaan, puuduttaviin maantuntemiseen liittyviin kursseihin (koin ne täysin turhiksi, vaikka läpi on menty), kirjallisuuskurssiin vieraalla kielellä… Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli tahdon oppia kielen, minulle toimivin ratkaisu on lennättäminen maahan, jossa ko. kieltä puhutaan ja paluun ajoittaminen vuoden tai kahden päähän - sielläpähän opettelet!

Lisäksi oletin, että yliopistossa opiskellaan. Monelle oheiselämä (=alkoholin käyttäminen, örveltäminen, juominen, juopottelu, juhliminen, kännäys, ryyppäys, ”verkostoituminen”, ”suhteiden luominen”) on kaikista tärkeintä ja on ihan okei olla tunnilla (pienryhmässä) enemmän tai vähemmän humalassa. Mielenkiintoisinta ja hyödyllisintä, mitä opin tänä syksynä, oli kaikki se tieto, mitä sain EA-kurssilla. Ainakin osaan suhtautua vakavasti niihin suhteita luoviin opiskelijoihin, joiden vintti on pimennyt liian nopean, laajan tai sekavan verkostoitumisen (tai lievän verkostoitumismyrkytyksen) vuoksi.

Ylpeitä osataan kyllä olla siitä, että opiskelupaikka on Keisarillinen Aleksanterin – yliopisto Helsingin yliopisto.

Keväälle olen ottanut epämääräisen määrän kursseja (jolla Kela pidetään kuitenkin tyytyväisenä); ajattelin keskittyä itseeni ja kotiutumisprojektin loppuunsaattamiseen. Lisäksi olen löytänyt opiskelijaporukan, jossa jostain syystä ilmapiiri on vastaanottavampi ja mukavampi.

Niin.

Se muuten on ihan höpöhöpö-puhetta, että opiskelijan olot ovat tuskaiset niin hur-r-r-r-r-jan kalliilla pääkaupunkiseudulla. Ainakin pääkaupunkiseudulle kaukaa muuttavan opiskelijan on oman kokemukseni perusteella suhteellisen helppo saada asunto (tosin en kokeillutkaan saada edullista viidenkymmenen neliön yksiötä Eirasta tai jostain, missä on merinäköala, kuntosali, kylpylä ja golf-kenttä takapihalla) opiskelija-asuntosäätiön kautta. Pitää vaan muistaa mainita tulevansa kaukaa. Minulla kävi tuuri ja sain melko helposti yksiönkin muutaman kilometrin päästä keskustasta (stadiksi: 10-15 minuuttia dösällä). Sähkö ja vesi maksavat itse itsensä vuokran yhteydessä, ruokaa saa samaan hintaan kuin Neuvottomassa, matkakortti opiskelijalle on erittäin hyödyllinen ja edullinen. Sitä paitsi tulen a) nopeammin ja b) halvemmin jouluksi kotiin kuin Lexi paljon lähempää. Nykyajan lentoliikenne on ihan kiva. (On jo ihan okei olla netissä ja päivittää Facebook-profiilia Tampereen yläpuolella!)

Se kituuttaminen, pennin venyttäminen ja epämääräinen rahatilanne vaan kuuluu opiskelijaelämän luonteeseen, jos niin itse haluaa. Historian opettajani yläasteella jaksoi muistuttaa muutamaankin kertaan, että hei, teistä tulee pian virallisesti köyhiä!

-Siivis

P.s. Pakko myöntää: olen erehtynyt jo kutsumaan kotiani ”himaksi”.

Intia loskan keskellä

On mielenkiintoista, miten mukava kämppis voi käydä parissa kuukaudessa läpi muodonmuutoksen - ei pyhäksi - vaan tekopyhäksi lehmäksi. Jos en olisi ateisti, saattaisin vaikka uskoa sielunvaellukseen. Kenties kiinnostavampaa on se, miten pieni hikipinko voi kahdentoista vuoden koulu-uransa jälkeen oppia tuntemaan näin syvää vastenmielisyyttä jotain oppilaitosta kohtaan. Syksyltä saan kerättyä opintopisteitä hyvällä tuurilla 14. Kela arvatenkin tykkää.

Asuinkumppanuus on pikkuhiljaa hivuttautunut ärsyttävyyden puolelle ja pinnaa kiristää se, miten toinen ei voi käyttää minun imuriani, vaikka olen sen yhteiskäyttöönsä luvannut, vaan jyystää huoneensa lattiaa kylpyhuoneen kuivaimella. Miten toinen ei osaa sellaista yksinkertaista asiaa, kuin pyyhkäistä liettä laitettuaan ruokaa. Miten hänen tiskinsä lojuvat altaan vieressä ja levittävät sulotuoksuaan keittiöön. Miten hän ei voi viedä mainoksia ja lehtiä keräykseen. Miten hän on voinut lotrata kolmessa kuukaudessa litran verran yleispesuainetta lattialleen. Yleisistä tiloista huolehtiminen on ilmeisesti suurimmaksi osaksi minun vastuullani.

Toisesta oppii tietämään paljon asioita asuessaan samassa solukaksiossa, vaikka ei olisikaan ylintä ystävää tai pahinta vihomiestä. Olen kuitenkin pikkuhiljaa kypsymässä siitä huolimatta, että olen saanut nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta jo jonkin aikaa armaan kämppiksen ollessa työharjoittelussa teillä tietämättömillä. Hän lienee poissa vielä pari viikkoa. Kerään hänen postinsa kiltisti kaappiin ja hänen tullessaan hakemaan niitä välillä häpeän omaa tiskivuortani, jonka en anna kertyä ellen ole yksin tai nousen tervehtimään kilometrin päähän näkyvässä krapulassa.

Yritän kuumeisesti löytää jotakin työtä, jotta pääsisin pois tästä painajaismaisesta yhdistelmästä: koulu, johon en kuulu ja kimppa-asuminen. Motivaatio on auttamattomasti hukassa, ja useimpina päivinä en näe laisinkaan päivänvaloa ihastuttavan unirytmini vuoksi. Voiko tässä pimeydessä elää normaalisti? Onko muilla ihmisillä muka joku syy nousta aamuisin sängystä?  Tänään sain pitkästä aikaa vääntäydyttyä paikalle tilapäiseen opinahjooni. Excel-taulukoiden vääntäminen on toki mitä oleellisinta ns. korkeakoulutuksen antia keskellä viikkoa ryyppäyksen ohella, mutta jostain kumman syystä en ole liiemmin innostunut kummastakaan.

Pääsykoekirjat on julkaistu. Tänä keväänä on pakko jaksaa lukea, ja päästä kerralla haluamaansa koulutukseen. Oletteko lukeneet uutiset Opetusministeriön uusimmasta mukavasta tempusta? 

 - Lyijylintu - Maailman paras opiskelija täysin vailla ahdistusta.

Water into wine? I just turned my student loan into vodka! Your move Jesus.

Kylläinen opiskelija on iloinen opiskelija.

Koulussa menee vallan loistavasti, tenttejä on tullut ja mennyt ja  oon saanu elämäni ensimmäisen ja toisen nelosen jee! Mitä nyt arvosanaskaala on hieman eri kuin lukioaikoina... Tässä jaksossa ollaan siirrytty viinien maistelusta viinojen maisteluun ja lisäksi ollaan saatu ottaa hienot (mutta überkalliit...) kokinvaatteet käyttöön. Eilen menussa seisoi (..............ruotsi alkaa tarttumaan, ei näin saa sanoa suomeksi! :O) sienicapuccinoa alkuruuaksi, pippuripihvejä, pippurikastiketta & kermaperunoita, Chateaubriand-pihvejä, espagnolekastiketta & lohkoperunoita ja masterchef Lexin tekemiä kikhernepihvejä, velouté-kastiketta ja uunijuureksia pääruuaksi, sekä jälkiruokana karpalojäädykettä kinuskikastikkeella, kaneli-jogurttisorbettia ja päärynäkompottia jälkiruuaksi. OMNOMNOM!! Koulunkäynti on siis vallan makoisaa, kirjaimellisesti. :)

Hieman sulanutta päärynäkompottia, kaneli-jogurttisorbettia, karpalojäädykettä ja kinuskikastiketta, hyvää ruokahalua!

Kuten jo mainitsin, mun murre on alkanut kadota. Ennen niin tyylikkääseen Oulun murteeseen on sekoittunut yleiskieltä (Vaasassa ei ole omaa murretta), täällä paljon käytettäviä sanoja kuten "yli" (ylipaljon, ylikiva, ylisöpö jne.), koulukieltäni ruotsia sekä joskus myös joidenkin ei-suomalaisten kavereideni kanssa käytettävää englantia. Eli ei ole mitenkään ihmeellistä jos mun suusta pääsee jotain tyyliin: "Tiiäkkö nää misä se o? Nää, emmääkää. Hei(j) käyääks hakee se prislista nyt? Va? Okej." Eli ekstrakirjaimet sanojen keskellä on ja pysyy, nää ei katoa minnekkään, mut sanat alkaa lyhentyä uhkaavasti (mikä taas kuulostaa järkyttävän hassulta sanojen keskellä olevien ylimääräisten kirjaimien kanssa). Ah, mun nykyisestä suomenkielentaidosta (ja kyseisen hetken promillemäärästä) kertoo myös se, että joku random-mies tuli kysymään multa baarissa, että mikä on mun oikee äidinkieli kun puhun vähän huonosti suomea. AUTS! :D

Mun rahankäyttö on ihan liian holtitonta. Okei, vuokra nyt on mikä on, eikä sitä voi muuttaa (eikä oikeestaan tarttekaan, tuskin mistään saa halvempaa asuntoa, kuin mitä mulla nyt on), mutta muuten... Laskelin pari päivää sitten, että vuokran ja kuukauden ruokakuittien perusteella mulla pitäs jäädä about 20e kuussa kaikkeen muuhun. Ja tuo summahan menee jo yhdessä baari-illassa heittämällä (vaasalaisten baarien pääsymaksut on ihan törkeitä). Ja kun laskee monissako opiskelijariennoissa käyn kuukaudessa niin... En taida haluta laskea. Onneks on rahaa kesätöistä, niillä pitäs pärjätä seuraavaan kesään :) Mutta sitten pitää vaan alkaa miettiä, että puurtaako töissä koko kesä vai lähteäkkö kauan haaveissa olleelle reili-reissulle hmm... Mutta se on sitten sen ajan murhe. Nu ska vi baila!

-Lexi

Orange, orange, how come nothing rhymes with orange?

Lexi on järkyttävän onnellinen innokas ja iloinen kirkkaanoranssien haalarien omistaja! <3 WIHIIIIIIIIIIII! Huomenna pidetään ompeluseurat ja kiinnitetään merkit haalareihin, ja siinä sivussa sitten opiskellaan maanantain viiniopin koetta varten ranskalaisen, italialaisen, espanjalaisen ja saksalaisen pullon kera... Hohoo!

Vasa mår bra, Lexi också.

DINOSAURUS

Asiaa on, paljonkin.

Uskonnonopettajani antoi joskus lukion ensimmäisellä pienen neuvon tai ohjeen, joka on jäänyt mieleeni. Opettaja sanoi, että jossain vaiheessa on hyvä elää yksin edes pienen hetken, jotta oppii pitämään itsestään huolta ja huomaa, miten toimii ja niin edespäin. Muistin tämän muuttaessani kotoa pois ja muistan sen edelleen ja voin todeta olevani melko pätevä ”aikuinen”.

Osaan tehdä ruokaa, haparoiden tosin. Olen joutunut huomaamaan, että ruoka pilaantuu ja leipäkin voi homehtua. Vaan ei kukaan ole seppä syntyessään tai ruoanlaiton ammattilainen jättäessään kodin täyshoidon, jossa pääkokkina parisen kymmentä vuotta on toiminut äiti.

Olen yllättävän siisti. Tai no. Ihmeellisen ahkerasti sitä tulee tartuttua imuriin, mopinvarteen (Mielestäni luuttuaminen on vain kauheaa. Se vain on.) ja tiskirättiin, kun on joutunut huomaamaan, etteivät roskat, pyykit ja tiskit kävele pois näkyvältä paikalta (niin kuin ne toisinaan kotona tekivät) itsestään sillä aikaa, kun itse syventyy tietokoneeseen.

Osaan käyttää pesukonetta. Ostaa ruokaa fiksusti. Hoitaa raha-asiani ja muut välttämättömyydet. Sopia vuokrasopimuksen ja hoitaa siihen kuuluvat taloudelliset murheet kuntoon yksin pääni sisällä. Vuokrasopimuksen, niin! Kerron siitä pian lisää.

Olen myös maailman paras vetelehtimään aamulla ja myöhästymään tahattomasti tai tahallaan. Tosin olen aina ollut tässä loistava. Läksyjen laiminlyönti on myös ollut liian helppoa tähän asti – sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Keittiössä kämppis harrastaa poikakaverinsa kanssa romanttisia illallisia kynttilänvalossa ja pianomusiikissa. Silloin yritän kovasti olla näkymätön ja hiljainen.

Kämpässä äänieristys toimii, mutta kämppien välillä ei. Naapurissa joku soittaa jumputijumpujumputi-musiikkia päiväuniaikanani. Tosin jos tarpeeksi väsyttää, niin ei sekään kamalan kauaa häiritse.

Keittiön lavuaarin kohdalla haisee pistävälle ja tiskialtaat ovat syöneet hur-jas-ti lautasia, purkkeja, ruokailuvälineitä, mukeja, laseja, paistinpannuja, puukkoja, leikkuulautoja ja jossain siellä syövereissä saattaa olla myös minun tiskirättini.

Kämpän vessapaperipolitiikka on minulle mysteeri.

Auringonvalo paljastaa sen likakerroksen, mikä keittiötä peittää.

Äsken keittiöstä soi jotain älämölöä, josta musiikki ei kamalasti huonommaksi voi mennä.

Jääkaapissa oleva pakastin on jäätynyt umpeen ja se tiputtaa vettä. Tip tip tip. Et haluaisi kurkistaa mikroaaltouuniin.

Niin. Soluelämä alkoi ottaa päähän pari viikkoa sitten, kun kävi ilmi, että voin muuttaa yksiöön halutessani. Halusinko? No halusin. Viikon päästä edessäni on toistaiseksi viimeinen yö solussa ja pääsen tekemään ruokaa milloin haluan ja vessa on tasan siinä kunnossa kuin tahdon.

Sulattakaa pakastin keskenänne! Hähää.

Siivis

P.s. Tahdon pohjoiseen.

P.s.2 Otsikko on aina ongelma. Tällä kertaa se kuitenkin ilmestyi itsestään, kun klikkasin otsikon kirjoituslaatikkoa. Oloni onkin mitä dinosaurusmaisin, sopivaa!

Jävla kul igår, men int så jävla kul idaa...

Eilen vietettiin Olutpialaisia (=the Beer Olympic Games) ja Lexi kastettiin virallisesti ammattikorkeakoulun opiskelijaksi. Luokallamme oli erittäin tyylikkäät vauvanvaatteet päällään ja tuttipullossa oli jotain aivan muuta kuin maitoa. Huutamisen ("Äitiii, pyyhkimään!!"), laulamisen ("Restonomerna, restonomerna, vi dricker massa vin..."), tutin lutkuttamisen, erinäisten rastien ja hyisessä meressä kahaamisen jälkeen oli vuorossa etkot ja Emännät vs. Isännät -peli. Emännät luonnollisesti voitti, mutta jätettäköön mainitsematta että emäntiä oli lähemmäs 10 ja isäntiä 2... Etkoilta suuntasimme kohti Royalia, yön varsinaista juhlapaikkaa. Oli ihan huippukiva päivä, ilta ja yö, kiitos kaikille paikalla olleille! Voitto ois oikeesti kuulunu meille, tuomarit varmaan laski pisteet väärin tai jotain...

Mutta. Minä, Lexi, jolla ei ole juuri koskaan paha krapulaa, makoilen nyt keskellä päivää D:n sohvalla dataten ja ollen valmiina halaamaan vessanpönttöä. Herre god, mulla ei oo ollu ikinä näin paha olo, vaikka oo juonu enemmänki! Kävin urhesti koulussa pakollisella opon tunnilla, mutta aamu- ja iltapäivätunnit jätin suosialla välistä. Se on se ikä, mikä alkaa painamaan, ei viikon päästä 19-vuotias kroppa kestä enää 12 tunnin bailausta...!

Kram,
Lexi

Kiristä esiliinan nauhat ja hymyile

Tiedättehän sen Facebook-sivun, josta tykkäävät valvovat myöhään joka ilta, ja tajuavat sen olleen huono idea joka aamu? No, toiset eivät ole näin fiksuja. Minulla kestää tämän vireystilalle äärimmäisen kohtalokkaan toiminnan tajuaminen muutaman tunnin heräämisestä, kun aamukooma ei vain millään väisty. Päänsärky kolistelee ohimoa jyskyttäen sisään pyytämättä, enkä tiedä alistuako sen mielivaltaan ja kiskoa kilttinä tyttönä nappia naamaan vaiko sinnitellä leukaperiä kiristellen ilman. Tänään en jaksanut taaskaan nousta, joten sanoit hei-heit kahdelle ensimmäiselle tunnille ja vääntäydyin paikalle hädin tuskin kymmeneksi.

Tähän mennessä olen lintsannut... hmm... monta päivää. Koulussa olen ollut... viisi päivää? Jätin itselleni keskiviikot vapaiksi vaihtamalla ryhmää ainoassa aineessa, jota jaksaa seurata keskittymättä omiin kirjoihinsa ja luonnosvihkoihinsa, ja jättämällä kokonaan väliin perjantaiaamuun sijoitetun suomenkielisen kurssin suomenkielisille. Professional Communication (tai jotain sinne päin) pitää opetussuunnitelman mukaan sisällään muun hauskan (lue: rutisevan kuivan) ohella harjoituksia siitä, miten kirjoitetaan erinäisiä asiakirjoja. Krhm. Haasteellista. Not.

Olen huomannut tähän mennessä, että alkuperäisille suomalaisille on vaikea jutella ohimennen. Jostakin muualta tulleiden kanssa on helpompi aloittaa keskustelu esimerkiksi asuntotoimiston jonossa, kävellessä sattumalta samaan suuntaan tai käytävällä odotellessa tunnin alkua. En tiedä onko kyse kielestä vai keskustelukulttuurista, mutta suomeksi, tuntemattomalle suomalaiselle on vaikea jutella. Onko kyse vain vangitsevista stereotypioista juroista ja sulkeutuneista suomalaisista, sekä helpommin lähestyttävistä ulkomaalaisista?

En ole kokenut vielä yksiäkään opiskelijabileitä, sillä jätin väliin viime perjantain massatapahtuman. En ole myöskään hankkinut vielä opiskelijakorttia. En osallistunut kaupunkisuunnistukseen, enkä ole ollut liiemmin tekemisissä opiskeluryhmäni kanssa koulun ulkopuolella. Mitä tein juhlimisen sijaan? Kävin iltapäivällä kaverin kanssa taidenäyttelyissä Taidemuseolla ja eräässä galleriassa, ja myöhemmin leivoin sekä laitoin ruokaa. Hyvä on, eksyin loppuillasta käväisemään kaupungin lihatiskillä erään toisen kaverin kanssa, mutta olin aikaisin kotona.

On aivan ihanaa kokata itselleen, itse ostamistaan elintarvikkeista, omaksi ruoakseen. Olen täyttänyt pakastinta muun muassa mustikkapiirakalla, riisi-kanavuoalla ja linssikeitolla. Minuun on iskenyt jonkinlainen kodinhengetärkuume. Tosin tunsin itseni suunnattoman laiskaksi tänään turhan koulupäivän jälkeen raahauduttuani asuntoomme ja huomatessani kämppiksen siivoavan. Pitänee koettaa tarttua ensi viikolla puolestani imuriin ja mopinvarteen ja jynssätä yhteiset tilat kiiltäviksi.

Note to self: kerro ensi kirjoituksessa lisää soluelämästä, koulusta ja erityisesti vanhempien luona vierailun kamaluudesta.

Särkylääkepaketille suunnaten

- Lyijylintu

Hyvä ruoka, parempi mieli - Vaasa

Väsynyt, mutta onnellinen tervehdys Vasastadista.

Viime kerran jälkeen onkin ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Koulussa on kivaa, vaikkakin joskus ihanan toisen kotimaisen kanssa on mennä hermot, sillä esim. alkoholilaki olisi tarpeeksi haastavaa ihan vain suomeksikin. Eilinen oli paras päivä ever: MOLEMMAT AINEET OLIVAT SUOMENKIELISIÄ <3 <3 <3 Meillä on siis yleensä kahta tai korkeintaan kolmea ainetta päivässä... Koulu alkaa kahdeksalta tai yhdeksältä, ruokailu (hyvää ja suht koht halpaa ruokaa! <3) puolen päivän maissa ja yleensä erittäin nopeasti viilettävien oppituntien välissä on vielä pari kahvitaukoa. Ollaan maisteltu viinejäkin, ja nyt tiedän, miten viinipullo avataan, tarjoillaan, haistellaan ja maistellaan! :) Lukiossa oli sinänsä rankempaa ja enemmän kotiläksyjä, mutta aina kun tuun koulusta oon tosi tosi uupunut. Ehkä se johtuu sitten tuosta ruotsista ja siitä että pitää keskittyä niin paljon....

Mitä muuta? No, harrastan kolmen ruokalajin kynttiläillallisia venäläisessä seurassa ja pyörän aivaimien kadottamista. Hups. Ei niistä sen enempää.

Väsynyt, mutta onnellinen Lexi kiittää ja kuittaa ja siirtyy päiväunien maailmaan.

Kuka antaisi loman tähän väliin?

(Ennätysnopea) hermoromahdus-vaara! Nousin sängystä väärällä jalalla ja olen tuskaillut nettipankin ja sähköpostien kanssa. Sain myös vihdoin niskalenkin siitä nettihärvelistä, jolla ilmoittaudutaan kursseille. Vanhemmat opiskelijat kuvasivat sitä ”seuraavaksi Saatanasta”.

Tämä pieni raukka on hurjan väsynyt jo kahdesta koulupäivästä viiden kuukauden lorvimisen jälkeen ja mietin, kuinka ihmeessä jaksaisin edes lähteä tekemään sitä jotain, jota urheiluksi kutsutaan. Aika tuntuu pikajuoksevan ja kouluttomalla ajalla nautin vain siitä, että saan olla.

Moni taho on jankannut ja jankannut ja jankannut ja jankannut laitoksen, tiedekunnan ja yliopiston olevan Suomen parhaimpia, osa Euroopan eliittikerhoa ja Skandinavian parhaimpia. Puhumattakaan siitä seitsemännestäkymmenestä-jostakin sijasta jollakin ranking-listalla, joka kosketti koko maailman yliopistoja! Minun kanssani samassa talossa on kuulemma Suomen parhaat oppilaat ja niin edelleen, sisälle on vaikea päästä ja plaaplaa. Rehtori totesikin pilke silmäkulmassa, että voidaan vapaasti käyttää koulustamme (/tutkimuslaitoksesta) vanhaa nimeä, joka oli kaikessa juhlavuudessaan ’Keisarillinen Aleksanterin – yliopisto’.

Minun pitäisi ilmeisesti olla ylpeä opiskelupaikastani ja siitä, että pääsin sisälle.

Koulussa ei ole tapahtunut mitään erikoista, tämän viikon ohjelmassa on orientoitumista. Ensi viikolla alkaa varsinainen puurtaminen, joskin ensimmäiset akateemiset vartit on koettu. Isommat ja hienommat naiset ja herrat ovat kaataneet meidän fuksi-raukkojen päälle tietoa niin, että osa jo siihen hukkuu. Kun muutin Helsinkiin, en ollut oikeastaan tietoinen, mihin olen itseni tunkenut ja mitä opiskelu käytännössä on. Nyt tiedän jo vähän – on sekin jo jotain!

Tunnen oloni stadilaiseksi(!) juostessani liukuportaat alas, että kerkeän metroon.

Siivis

P.s. Päärautatieaseman liukuportaat ovat mahtavat.

Kypsyysaste korkealla

Takana on ensimmäinen kunnollinen koulupäivä ns. korkeakoulussa. Opetettuna englanniksi. Tänään en edes jaksanut raahautua paikalle, vaan jäin suosista potemaan pikkuista vilustumistani sängynpohjalle. Olisin kyllä kestänyt koulupäivän kiskomalla nappia naamaan ja kurkkupastilleja ääntä kohti, mutta ei kiitos. Ei kiinnosta.

Valmiina on päätös siitä, etten tule mätänemään tuolla vuotta kauempaa. Tahdon pois tältä seudulta. Viisi vuotta on ollut jo enemmän kuin tarpeeksi. Ammattikorkeaan, tai siis University Of Applied Sciences - oppilaitokseen kyllästyin kahdessa tutustumispäivässä ja yhdessä oikeassa. En jaksa istua toimettomana, kuuntelemassa miten meille selitetään naurettavia itsestäänselvyyksiä tunnista toiseen. Ei todellakaan minun paikkani.

Tahdon haastetta. Tahdon muutosta. Tahdon jotain enemmän, kuin tällä koululla olisi minulle tarjota. Kysyin jo poikaystävältäni lähteekö hän kanssani muualle, kunhan pääsee armeijasta. Tavoitteeni on taas sama, kuin aikaisemmin. Tahdon yliopistoon, johonkin kivaan kaupunkiin. Uuteen elämään. Tämä on jo nähty.

Kulutan tämän lukuvuoden nykyisessä oppilaitoksessani ja yritän valita mahdollisimman paljon kieliopintoja pakollisten opintojen sijaan. Minulle sopii paljon paremmin itsenäinen työskentely omalla aikataulullani kuin säntillinen koulussa istuminen ja ryhmätöihin panostaminen. Asiat tehdään Lyijylinnun tavalla tai sitten ei ollenkaan. Piste.

Kunnollista suunnitelmaa kaikessa rauhassa laatiessa,

Lyijylintu

Yksi päivä takana - 210 opintopistettä jäljellä.

Aamulla alkoi jännittää hulluna, kun katsoin kelloa ja totesin, että on aika lähteä kouluun. Kouluun! Uuteen kouluun. Kouluun, jossa puolet oppilaista puhuu ruotsia. Huhuhu! Olin ollut oikealla oppitunnilla viimeksi helmikuussa, miten koulussa ollaan? Ei voi muistaa.

Päivä meni kuitenkin mukavasti. Koulu oli yhtä valoisa, hieno ja korkeakattoinen kuin pääsykokeissakin, opettajat vaikuttivat todella mukavilta, tutorit eivät olleet lainkaan pelottavia, ruoka oli hyvää, enkä ollut edes yksin koko päivää.

Kokoonnuttiin aluksi juhlasaliin, josta kolmikielisen alkuinfon jälkeen siirryimme luokittain eri puolille koulua.  Meidän luokalla on noin 31 oppilasta, joista noin puolet puhuu äidinkielenään toisesta kotimaista. Osa nimistä on tarttunut jo hatarasti mieleen, suurimmasta osasta edes naama. Luokalla on tyttövalta, poikia on vain neljä, mutta ilmeisesti yksi tulee vielä lisää ensi viikolla. Olin lähes koko päivän yhden suomenruotsalaisen tytön kanssa. Aluksi puhuttiin suomea, mutta myöhemmin hän puhui ruotsia ja minä suomea. MÄÄ YMMÄRRÄÄÄÄN JEEE!

Saatiin paljon tärkeää infoa ryhmänohjaajalta ja tutoreilta, ja siitä hyvin vähän jäi mieleen. Tutorit esittelivät paikkoja, mutta todennäköisesti eksyn kuitenkin huomenaamuna, sillä luokka oli melkoisen sokkelon takana. Huhuhu arvatkaa kuka opiskelee aamukahdeksalta eurooppalaista viinitietoutta toisella kotimaisella? Puhumattakaan torstain ruotsinkielisestä alkoholilainsäädännöstä... Pitää ostaa sanakirja.

Iltapäivällä käytiin puistossa leikkimässä tutustumisleikkejä. Ehkä mää vielä joku päivä opin kaikkien nimet? Muodostamastamme kartasta huomasimme, että Pohjois-Suomen edustus on runsas: kaksi opiskelijaa Kokkolan pohjois puolelta, wohoo! No, laatu korvaa määrän. Tulevien insinöörien Tutor kertoi, että heidän opiskelijansa eivät oikein innostuneet leikkimisestä - pojat olisivat leikkineet paljon mieluummin meidän tyttövaltaisen luokkamme kanssa. Meidän leikit oli kuitenkin leikitty siltä päivältä, joten leikki jatkukoon keskiviikkona, sillä silloin luvassa on avajaiset ja KICK IN -BILEET!

Lexi

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Vaikka allekirjoittanut ei olekaan vielä virallisesti muuttanut tulevaan solukaksioonsa, ajattelin kuitenkin tekaista jo pienimuotoisen tekstin. Lexi aloitti blogiurakkamme kertomalla omasta muutostaan, kuten ehkä saatoitte huomata. Asustelen vielä viikon vanhempieni luona tuskastuttavassa pikkukylässä. Nämä jäljellä olevat päivän tosin vietän intissä oleilevan poikaystäväni tavarat omieni seassa. Ensi lauantaina auto käynnistyy sekä minun roinani että osa hänen tavaroistaan kyydissään.

Kukaan meistä kolmesta ei opiskele täysin suomeksi. Minä käyn kouluni kokonaan englanniksi, Lexi suorittaa opintojaan osaksi toisella kotimaisella, eikä Siiviskään pitäydy äidinkielessämme. Aloitin jo oman kolme ja puolivuotisen urakkani kunniakkaasti ja lintsasin viime perjantain tutustumisretkeltä. Lähdin sen sijaan katsomaan sotilasvalaa, jonka havaitsin komediaksi. No, ei siitä sen enempää. Osallistuin sentään kahteen ensimmäiseen perehdytyspäivään. Kaksi kolmasosaa on ihan hyvä suoritus?

Maanantaina alkaa raskas viikko. Luvassa on sekä koulua, että pakkaamista. Unohdinko mainita, etten ole vielä edes aloittanut jälkimmäistä? Tarvitsisin myöskin kaikkea yleishyödyllistä, kuten esimerkiksi ruoanlaittovälineitä. Jossakin välissä pitäisi ehtiä kauppaan. Kauhulla tulevaa odottaen annan kirjoitusvuoron tältä erää jommalle kummalle blogitoverilleni!

Lyijylintu kiittää ja kuittaa.

Tukikohdan pystytin ma

Ajeltiin toissayönä isän kanssa Helsingin pimeydessä kehäteitä pitkin ja käytiin katsastamassa asuntoja, joissa olen viettänyt vuosia lapsuudestani. Havahduin ajatuksistani, kun isä sanoi Helsingin tuntuvan kodikkaalta. ”Niinhän se menee”, ajattelin kun tajusin kaupungin tuntuvan juuri siltä. Turvalliselta, kodilta. Minä olen – ainakin vielä - ihan haltioissani. Helsinki, anna hali?

Muuttoaamu oli kaikin puolin vain väsynyt ja itkuinen. Äiti oli nukkumassa vielä lähtiessäni kohti Helsinkiä 601 kilometrin päästä (välimatkataulukon mukaan) ja oli edellisenä iltana kirjoittanut sormellaan pölyiseen auton ikkunaan: ”Heippa!”. Vähemmänkin väsyneen ja itkuisen mieli olisi mokomasta liikahtanut.

Pääkaupunkimme oli saapuessani aurinkoinen ja helteinen. Fiilis(!) oli mitä loistavin marssiessani ulos asuntosäätiön toimistosta avaimet kourassa – konttoritäti oli sanonut, että olin ensimmäinen solukolmiossani.

Yllätys oli kuitenkin mitä järkyttävin, kun oven takaa paljastui jonkun toisen koti. ”Hurjaa, kuinka voin päästä avaimillani jonkun toisen kotiin?”, oli ensimmäinen mieleenjuolahtanut ajatus. Eteinen oli täynnä lasten kenkiä, eikä ketään ollut kotona. Ajattelukyvyn palattua marssin sisään ja sovitin avainta numero 2 oveen, jonka tiesin pohjapiirustuksesta omakseni. Bingo.

Isäni mielestä minun piti ottaa yhteyttä johonkin henkilöön ja kysyä, että mitä tämä on, vaikka kuinka jankkasin, ettei kuviossa ole mitään epätavallista. Monsterikasvin viereisestä oviaukosta paljastuva pölyinen ja likainen huone ei kaiketi vastannut hänenkään odotuksia. Saatikaan muruset pöydillä tai hammastahnavesi-iskusta kärsinyt peili wc-tilassa. Yhteinen tila oli kaikin puolin epäviihtyisä kun se yhdistettiin huoneeseen, jossa minun majaani pitäisi pitää. Jopa tavallinen, valkoinen arkkupakastin näytti irvailevan.

Tavarat kuitenkin roudattiin(!) asuntoon, kahviteltiin ja jatkettiin matkaa kohti ah-niin-ihanaa-ja-mielikuvituksellista ruotsalaista huonekalujättiä. Rusina sille, joka arvaa nimen. Olin nimittäin jättänyt kaikki isoimmat huonekalut kotiin, jotta satojen kilometrien muuttotaival saatettiin tehdä ilman peräkärryä. Sinikeltaisen liikkeen läpi juokseminen oli samaa kuin aina ennen: lapsiperheitä, kirkuvia lapsia, kiristyviä hermoja ja rahan palamista. Kaikki tarvittava kyllä löytyi, sänky ja tuoli tosin olivat kumpikin viimeisiä lajistaan.

Nyt - kuuraamisen, puurtamisen ja hermojakiristävien alkutuntien jälkeen huone on siisti ja kalustettu, ei tämä ole lainkaan hassumpi. Hieno itse asiassa. Tai no, ehkä ”aivan ihana” on sopivampi. Kämppäkin tuntuu kokonaisuudessaan miellyttävältä. Ehkä oman huoneeni viihtyvyys kompensoi yhteisen tilan puutteita.

Loppu hyvin kaikki hyvin.

Pölyisen, likaisen ja epäviihtyisän solukolmion valossa kämppiksetkin ovat varsin symppiksiä. Molemmat ovat vain puhuneet siihen malliin, että solukolmion asukasluku tulee mahdollisesti harvenemaan jopa yhteen asukkaaseen. Paitsi siinä tapauksessa, että isoilla pomoilla on jotain varalleni.

Pidän Helsingistä eniten pimeällä.

Siivis

P.s. Ainakin minun ja keskimmäisen huoneen välillä on toimiva äänieristys. *Lisää volyymia*

Hälsning från Vasa!

Hyvät lukijat,
olemme kolme nuorta naisenalkua, Siivis, Lyijylintu ja Lexi, jotka ystävystyivät lukiossa. Nyt lukio on ohi, ja lähdemme kaikki eri suuntiin. Välimatkaa tälle suuren suurelle opiskelijakolmiolle kertyy (yllätysyllästys) 1358 kilometriä.

Muuttokuormani kohti Vaasaa starttasi pienen pienestä kylästä Oulun läheltä eilen aamulla kuuden aikaan. En ollut itse kantanut sitä autoon, sillä olin tullut myöhään edellisenä iltana Kreikasta, joten saatoin vain toivoa, että kaikki laatikot ja etenkin tärkeät paperit olivat mukana. Ehdittiin ajaa pari kilometriä, kun huomasin, että kännykkääni ei näy missään. Yritimme soittaa siihen, mutta Phil Collinsin On My Way ei rikkonut hiljaisuutta. Palasimme takaisin, mutta kännykkä pysyi piilossaan. Sen sijaan huomasin, että olin jättänyt läppärin keittiön pöydälle hups! Lähdettiin sitten ajelemaan Vaasaa kohti ilman kännykkää, tietokone on minulle kuitenkin tärkeämpi yhteydenpitoväline.

Vaasaan saavuimme vähän kymmenen jälkeen, juuri kun VOAS aukaisi ovensa. Otin tarvittavat paperit laukusta mukaan, ja sieltähän se kännykkäkin löytyi heheh. Hyvä minä, ehdin hukata kännykkäni niiden 8 tunnin aikana mitä kotona vietin (osittain nukkuen) varmaan 7 kertaa. Tiedän, olen taitava. Mutta anyway, toimistolta kerrottiin, että molemmat kämppikseni, K ja L, ovat hakeneet jo aivaimensa. Sain avaimen, kartan ja paperinivaskan toimistolta mukaani ja lähdimme suunnistamaan kohti uutta kämppääni.

Talo, johon muutin, on kolmikerroksinen rivitalo, joka sijaitsee lähellä lampea 3km keskustasta. Tässä on lähellä puisto ja tien varrella on jotain lehtipuita, eli asunto sijaitsee nätillä paikalla. Tykkään itse rakennuksenkin ulkonäöstä paljon. Menimme äidin ja isän kanssa sisälle jännittyneinä, mutta siellä ei näkynyt ketään. Oletimme, että he ovat varmaan vielä nukkumassa. Keittiö oli melko pieni, mutta tosi siisti ja huoneeni suunnilleen saman kokoinen kuin huoneeni kotonakin oli. Valkoiset seinät, ikkuna ja kolmiovinen vaatekaappi. Olimme tyytyväisiä näkemäämme, joten aloimme roudaamaan kamoja sisään. Kun olimme aikamme jo häärineet, yhdestä huoneesta saapui K. Hän vaikutti tosi mukavalta, mikä helpotus! Kannettin loputkin kamat sisälle, käytiin syömässä, ja sitten äiti ja isä hylkäsivät minut laittamaan tavaroita paikoilleen ja lähtivät itse ajelemaan kohti pohjoista. K kävi juttelemassa kaikenlaista, kertoi itsestään, mistä löytyy mitäkin ja vähän miten he ovat ruukanneet asiat hoitaa. Tavaroiden purkamisesta ei oikein tullut mitään, sillä olin ollut viikon ilman rakasta Facebookia ja jotenkin päädyin sitten sinne hups. K lähti viikonlopuksi poikaystävänsä luokse, mutta kohta hänen tilalleen tuli L. L:n koulu on jo alkanut, sillä hän on aloittanut juuri lukion. L:kin vaikuttin tosi mukavalta, ihanaa että en saanut mitään hirviökämppiksiä! <3

Tavarat eivät oikeen suostuneet menemään paikoilleen, joten jätin ne lattialle laatikoihin ja lähdin käymään lukiokaverini I:n luona, sillä hänkin aloittaa opintonsa Vaasassa. Tiesimme, että asumme jossain melko lähellä toisiamme, mutta kävikin ilmi, että asumme lähestulkoon vastapäätä toisiamme, great! I:n kämppä oli ihana, siellä oli parvi ja kaikkea! *_____*

Eka yö omassa sängyssä sujui oikein makoisasti, laitoin pään tyynyyn kahden maissa ja heräsin puoli 10, niinkuin Kreikassa oli ollut tapana. Käytiin I:n kanssa keskustan Citymarketissa kaupassa, ostin hugen kassillisen ruokaa ja muuta tarpeellista. Samalla katseltimme vähän ympärillemme. Vaasa on kyllä tosi kaunis kaupunki, ei voi muuta sanoa. Ei liian mäkinen, mutta ei kuitenkaan yhtä tasainen kuin Oulu. Kämpillä tein ensimmäistä kertaa ruokaa omista aineksista, omilla välineillä ja söin omista astioista. What a feeling! L oli lähtenyt aamulla kouluun ennen kuin heräsin, ja ilmeisesti on mennyt sieltä suoraan kotiin tai kaverille tai jonnekin, sillä en ole nähnyt häntä koko päivänä. Illalla olen yrittänyt laitella tavaroita paikoilleen (kuudesta isosta laatikosta kaksi on tyhjentynyt täysin, kaksi melkein kokonaan ja kaksi on vielä masentavan täynnä), käynyt I:llä ja I:n kanssa vielä uudestaan kaupassa (kauppaan on ylämäki -> painavien kassien kanssa alamäki wihuu!), ollut Facebookissa aivan liikaa ja kaipaillut takaisin Kreikan lämpöön.

Tähän asti kaikki on siis mennyt vallan loistavasti, suomenruotsalaiset eivät ole hyökänneet kimppuuni tai mitään. Minulla on sellainen fiilis, että tulen tykkäämään tästä kaupungista. Enkä ole ihan heti alkamassa jonottamaan yksiötä, vaikka sekin oli harkinnassa ennen muuttoa. Heja Lexi, olet nyt selvinnyt ensimmäisestä kokonaisesta päivästä omassa asunnossasi yksin!

Lexi - virallisesti vaasalainen (tein muuttoilmotuksen!).

P.S. Pakko kirjottaa vielä loppukevennys!!! Cittarissa oli yks mies, joka näytti hyvin stereotyyppiseltä suomenruotsalaiselta, eikä vaikutelmaa hälventänyt yhtän se, että hän osti viisi laatikollista rapuja. Olin revetä ääneen, mutta onnistuin hillitsemään itseni!