Kuka antaisi loman tähän väliin?

(Ennätysnopea) hermoromahdus-vaara! Nousin sängystä väärällä jalalla ja olen tuskaillut nettipankin ja sähköpostien kanssa. Sain myös vihdoin niskalenkin siitä nettihärvelistä, jolla ilmoittaudutaan kursseille. Vanhemmat opiskelijat kuvasivat sitä ”seuraavaksi Saatanasta”.

Tämä pieni raukka on hurjan väsynyt jo kahdesta koulupäivästä viiden kuukauden lorvimisen jälkeen ja mietin, kuinka ihmeessä jaksaisin edes lähteä tekemään sitä jotain, jota urheiluksi kutsutaan. Aika tuntuu pikajuoksevan ja kouluttomalla ajalla nautin vain siitä, että saan olla.

Moni taho on jankannut ja jankannut ja jankannut ja jankannut laitoksen, tiedekunnan ja yliopiston olevan Suomen parhaimpia, osa Euroopan eliittikerhoa ja Skandinavian parhaimpia. Puhumattakaan siitä seitsemännestäkymmenestä-jostakin sijasta jollakin ranking-listalla, joka kosketti koko maailman yliopistoja! Minun kanssani samassa talossa on kuulemma Suomen parhaat oppilaat ja niin edelleen, sisälle on vaikea päästä ja plaaplaa. Rehtori totesikin pilke silmäkulmassa, että voidaan vapaasti käyttää koulustamme (/tutkimuslaitoksesta) vanhaa nimeä, joka oli kaikessa juhlavuudessaan ’Keisarillinen Aleksanterin – yliopisto’.

Minun pitäisi ilmeisesti olla ylpeä opiskelupaikastani ja siitä, että pääsin sisälle.

Koulussa ei ole tapahtunut mitään erikoista, tämän viikon ohjelmassa on orientoitumista. Ensi viikolla alkaa varsinainen puurtaminen, joskin ensimmäiset akateemiset vartit on koettu. Isommat ja hienommat naiset ja herrat ovat kaataneet meidän fuksi-raukkojen päälle tietoa niin, että osa jo siihen hukkuu. Kun muutin Helsinkiin, en ollut oikeastaan tietoinen, mihin olen itseni tunkenut ja mitä opiskelu käytännössä on. Nyt tiedän jo vähän – on sekin jo jotain!

Tunnen oloni stadilaiseksi(!) juostessani liukuportaat alas, että kerkeän metroon.

Siivis

P.s. Päärautatieaseman liukuportaat ovat mahtavat.

Kypsyysaste korkealla

Takana on ensimmäinen kunnollinen koulupäivä ns. korkeakoulussa. Opetettuna englanniksi. Tänään en edes jaksanut raahautua paikalle, vaan jäin suosista potemaan pikkuista vilustumistani sängynpohjalle. Olisin kyllä kestänyt koulupäivän kiskomalla nappia naamaan ja kurkkupastilleja ääntä kohti, mutta ei kiitos. Ei kiinnosta.

Valmiina on päätös siitä, etten tule mätänemään tuolla vuotta kauempaa. Tahdon pois tältä seudulta. Viisi vuotta on ollut jo enemmän kuin tarpeeksi. Ammattikorkeaan, tai siis University Of Applied Sciences - oppilaitokseen kyllästyin kahdessa tutustumispäivässä ja yhdessä oikeassa. En jaksa istua toimettomana, kuuntelemassa miten meille selitetään naurettavia itsestäänselvyyksiä tunnista toiseen. Ei todellakaan minun paikkani.

Tahdon haastetta. Tahdon muutosta. Tahdon jotain enemmän, kuin tällä koululla olisi minulle tarjota. Kysyin jo poikaystävältäni lähteekö hän kanssani muualle, kunhan pääsee armeijasta. Tavoitteeni on taas sama, kuin aikaisemmin. Tahdon yliopistoon, johonkin kivaan kaupunkiin. Uuteen elämään. Tämä on jo nähty.

Kulutan tämän lukuvuoden nykyisessä oppilaitoksessani ja yritän valita mahdollisimman paljon kieliopintoja pakollisten opintojen sijaan. Minulle sopii paljon paremmin itsenäinen työskentely omalla aikataulullani kuin säntillinen koulussa istuminen ja ryhmätöihin panostaminen. Asiat tehdään Lyijylinnun tavalla tai sitten ei ollenkaan. Piste.

Kunnollista suunnitelmaa kaikessa rauhassa laatiessa,

Lyijylintu

Yksi päivä takana - 210 opintopistettä jäljellä.

Aamulla alkoi jännittää hulluna, kun katsoin kelloa ja totesin, että on aika lähteä kouluun. Kouluun! Uuteen kouluun. Kouluun, jossa puolet oppilaista puhuu ruotsia. Huhuhu! Olin ollut oikealla oppitunnilla viimeksi helmikuussa, miten koulussa ollaan? Ei voi muistaa.

Päivä meni kuitenkin mukavasti. Koulu oli yhtä valoisa, hieno ja korkeakattoinen kuin pääsykokeissakin, opettajat vaikuttivat todella mukavilta, tutorit eivät olleet lainkaan pelottavia, ruoka oli hyvää, enkä ollut edes yksin koko päivää.

Kokoonnuttiin aluksi juhlasaliin, josta kolmikielisen alkuinfon jälkeen siirryimme luokittain eri puolille koulua.  Meidän luokalla on noin 31 oppilasta, joista noin puolet puhuu äidinkielenään toisesta kotimaista. Osa nimistä on tarttunut jo hatarasti mieleen, suurimmasta osasta edes naama. Luokalla on tyttövalta, poikia on vain neljä, mutta ilmeisesti yksi tulee vielä lisää ensi viikolla. Olin lähes koko päivän yhden suomenruotsalaisen tytön kanssa. Aluksi puhuttiin suomea, mutta myöhemmin hän puhui ruotsia ja minä suomea. MÄÄ YMMÄRRÄÄÄÄN JEEE!

Saatiin paljon tärkeää infoa ryhmänohjaajalta ja tutoreilta, ja siitä hyvin vähän jäi mieleen. Tutorit esittelivät paikkoja, mutta todennäköisesti eksyn kuitenkin huomenaamuna, sillä luokka oli melkoisen sokkelon takana. Huhuhu arvatkaa kuka opiskelee aamukahdeksalta eurooppalaista viinitietoutta toisella kotimaisella? Puhumattakaan torstain ruotsinkielisestä alkoholilainsäädännöstä... Pitää ostaa sanakirja.

Iltapäivällä käytiin puistossa leikkimässä tutustumisleikkejä. Ehkä mää vielä joku päivä opin kaikkien nimet? Muodostamastamme kartasta huomasimme, että Pohjois-Suomen edustus on runsas: kaksi opiskelijaa Kokkolan pohjois puolelta, wohoo! No, laatu korvaa määrän. Tulevien insinöörien Tutor kertoi, että heidän opiskelijansa eivät oikein innostuneet leikkimisestä - pojat olisivat leikkineet paljon mieluummin meidän tyttövaltaisen luokkamme kanssa. Meidän leikit oli kuitenkin leikitty siltä päivältä, joten leikki jatkukoon keskiviikkona, sillä silloin luvassa on avajaiset ja KICK IN -BILEET!

Lexi

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Vaikka allekirjoittanut ei olekaan vielä virallisesti muuttanut tulevaan solukaksioonsa, ajattelin kuitenkin tekaista jo pienimuotoisen tekstin. Lexi aloitti blogiurakkamme kertomalla omasta muutostaan, kuten ehkä saatoitte huomata. Asustelen vielä viikon vanhempieni luona tuskastuttavassa pikkukylässä. Nämä jäljellä olevat päivän tosin vietän intissä oleilevan poikaystäväni tavarat omieni seassa. Ensi lauantaina auto käynnistyy sekä minun roinani että osa hänen tavaroistaan kyydissään.

Kukaan meistä kolmesta ei opiskele täysin suomeksi. Minä käyn kouluni kokonaan englanniksi, Lexi suorittaa opintojaan osaksi toisella kotimaisella, eikä Siiviskään pitäydy äidinkielessämme. Aloitin jo oman kolme ja puolivuotisen urakkani kunniakkaasti ja lintsasin viime perjantain tutustumisretkeltä. Lähdin sen sijaan katsomaan sotilasvalaa, jonka havaitsin komediaksi. No, ei siitä sen enempää. Osallistuin sentään kahteen ensimmäiseen perehdytyspäivään. Kaksi kolmasosaa on ihan hyvä suoritus?

Maanantaina alkaa raskas viikko. Luvassa on sekä koulua, että pakkaamista. Unohdinko mainita, etten ole vielä edes aloittanut jälkimmäistä? Tarvitsisin myöskin kaikkea yleishyödyllistä, kuten esimerkiksi ruoanlaittovälineitä. Jossakin välissä pitäisi ehtiä kauppaan. Kauhulla tulevaa odottaen annan kirjoitusvuoron tältä erää jommalle kummalle blogitoverilleni!

Lyijylintu kiittää ja kuittaa.

Tukikohdan pystytin ma

Ajeltiin toissayönä isän kanssa Helsingin pimeydessä kehäteitä pitkin ja käytiin katsastamassa asuntoja, joissa olen viettänyt vuosia lapsuudestani. Havahduin ajatuksistani, kun isä sanoi Helsingin tuntuvan kodikkaalta. ”Niinhän se menee”, ajattelin kun tajusin kaupungin tuntuvan juuri siltä. Turvalliselta, kodilta. Minä olen – ainakin vielä - ihan haltioissani. Helsinki, anna hali?

Muuttoaamu oli kaikin puolin vain väsynyt ja itkuinen. Äiti oli nukkumassa vielä lähtiessäni kohti Helsinkiä 601 kilometrin päästä (välimatkataulukon mukaan) ja oli edellisenä iltana kirjoittanut sormellaan pölyiseen auton ikkunaan: ”Heippa!”. Vähemmänkin väsyneen ja itkuisen mieli olisi mokomasta liikahtanut.

Pääkaupunkimme oli saapuessani aurinkoinen ja helteinen. Fiilis(!) oli mitä loistavin marssiessani ulos asuntosäätiön toimistosta avaimet kourassa – konttoritäti oli sanonut, että olin ensimmäinen solukolmiossani.

Yllätys oli kuitenkin mitä järkyttävin, kun oven takaa paljastui jonkun toisen koti. ”Hurjaa, kuinka voin päästä avaimillani jonkun toisen kotiin?”, oli ensimmäinen mieleenjuolahtanut ajatus. Eteinen oli täynnä lasten kenkiä, eikä ketään ollut kotona. Ajattelukyvyn palattua marssin sisään ja sovitin avainta numero 2 oveen, jonka tiesin pohjapiirustuksesta omakseni. Bingo.

Isäni mielestä minun piti ottaa yhteyttä johonkin henkilöön ja kysyä, että mitä tämä on, vaikka kuinka jankkasin, ettei kuviossa ole mitään epätavallista. Monsterikasvin viereisestä oviaukosta paljastuva pölyinen ja likainen huone ei kaiketi vastannut hänenkään odotuksia. Saatikaan muruset pöydillä tai hammastahnavesi-iskusta kärsinyt peili wc-tilassa. Yhteinen tila oli kaikin puolin epäviihtyisä kun se yhdistettiin huoneeseen, jossa minun majaani pitäisi pitää. Jopa tavallinen, valkoinen arkkupakastin näytti irvailevan.

Tavarat kuitenkin roudattiin(!) asuntoon, kahviteltiin ja jatkettiin matkaa kohti ah-niin-ihanaa-ja-mielikuvituksellista ruotsalaista huonekalujättiä. Rusina sille, joka arvaa nimen. Olin nimittäin jättänyt kaikki isoimmat huonekalut kotiin, jotta satojen kilometrien muuttotaival saatettiin tehdä ilman peräkärryä. Sinikeltaisen liikkeen läpi juokseminen oli samaa kuin aina ennen: lapsiperheitä, kirkuvia lapsia, kiristyviä hermoja ja rahan palamista. Kaikki tarvittava kyllä löytyi, sänky ja tuoli tosin olivat kumpikin viimeisiä lajistaan.

Nyt - kuuraamisen, puurtamisen ja hermojakiristävien alkutuntien jälkeen huone on siisti ja kalustettu, ei tämä ole lainkaan hassumpi. Hieno itse asiassa. Tai no, ehkä ”aivan ihana” on sopivampi. Kämppäkin tuntuu kokonaisuudessaan miellyttävältä. Ehkä oman huoneeni viihtyvyys kompensoi yhteisen tilan puutteita.

Loppu hyvin kaikki hyvin.

Pölyisen, likaisen ja epäviihtyisän solukolmion valossa kämppiksetkin ovat varsin symppiksiä. Molemmat ovat vain puhuneet siihen malliin, että solukolmion asukasluku tulee mahdollisesti harvenemaan jopa yhteen asukkaaseen. Paitsi siinä tapauksessa, että isoilla pomoilla on jotain varalleni.

Pidän Helsingistä eniten pimeällä.

Siivis

P.s. Ainakin minun ja keskimmäisen huoneen välillä on toimiva äänieristys. *Lisää volyymia*

Hälsning från Vasa!

Hyvät lukijat,
olemme kolme nuorta naisenalkua, Siivis, Lyijylintu ja Lexi, jotka ystävystyivät lukiossa. Nyt lukio on ohi, ja lähdemme kaikki eri suuntiin. Välimatkaa tälle suuren suurelle opiskelijakolmiolle kertyy (yllätysyllästys) 1358 kilometriä.

Muuttokuormani kohti Vaasaa starttasi pienen pienestä kylästä Oulun läheltä eilen aamulla kuuden aikaan. En ollut itse kantanut sitä autoon, sillä olin tullut myöhään edellisenä iltana Kreikasta, joten saatoin vain toivoa, että kaikki laatikot ja etenkin tärkeät paperit olivat mukana. Ehdittiin ajaa pari kilometriä, kun huomasin, että kännykkääni ei näy missään. Yritimme soittaa siihen, mutta Phil Collinsin On My Way ei rikkonut hiljaisuutta. Palasimme takaisin, mutta kännykkä pysyi piilossaan. Sen sijaan huomasin, että olin jättänyt läppärin keittiön pöydälle hups! Lähdettiin sitten ajelemaan Vaasaa kohti ilman kännykkää, tietokone on minulle kuitenkin tärkeämpi yhteydenpitoväline.

Vaasaan saavuimme vähän kymmenen jälkeen, juuri kun VOAS aukaisi ovensa. Otin tarvittavat paperit laukusta mukaan, ja sieltähän se kännykkäkin löytyi heheh. Hyvä minä, ehdin hukata kännykkäni niiden 8 tunnin aikana mitä kotona vietin (osittain nukkuen) varmaan 7 kertaa. Tiedän, olen taitava. Mutta anyway, toimistolta kerrottiin, että molemmat kämppikseni, K ja L, ovat hakeneet jo aivaimensa. Sain avaimen, kartan ja paperinivaskan toimistolta mukaani ja lähdimme suunnistamaan kohti uutta kämppääni.

Talo, johon muutin, on kolmikerroksinen rivitalo, joka sijaitsee lähellä lampea 3km keskustasta. Tässä on lähellä puisto ja tien varrella on jotain lehtipuita, eli asunto sijaitsee nätillä paikalla. Tykkään itse rakennuksenkin ulkonäöstä paljon. Menimme äidin ja isän kanssa sisälle jännittyneinä, mutta siellä ei näkynyt ketään. Oletimme, että he ovat varmaan vielä nukkumassa. Keittiö oli melko pieni, mutta tosi siisti ja huoneeni suunnilleen saman kokoinen kuin huoneeni kotonakin oli. Valkoiset seinät, ikkuna ja kolmiovinen vaatekaappi. Olimme tyytyväisiä näkemäämme, joten aloimme roudaamaan kamoja sisään. Kun olimme aikamme jo häärineet, yhdestä huoneesta saapui K. Hän vaikutti tosi mukavalta, mikä helpotus! Kannettin loputkin kamat sisälle, käytiin syömässä, ja sitten äiti ja isä hylkäsivät minut laittamaan tavaroita paikoilleen ja lähtivät itse ajelemaan kohti pohjoista. K kävi juttelemassa kaikenlaista, kertoi itsestään, mistä löytyy mitäkin ja vähän miten he ovat ruukanneet asiat hoitaa. Tavaroiden purkamisesta ei oikein tullut mitään, sillä olin ollut viikon ilman rakasta Facebookia ja jotenkin päädyin sitten sinne hups. K lähti viikonlopuksi poikaystävänsä luokse, mutta kohta hänen tilalleen tuli L. L:n koulu on jo alkanut, sillä hän on aloittanut juuri lukion. L:kin vaikuttin tosi mukavalta, ihanaa että en saanut mitään hirviökämppiksiä! <3

Tavarat eivät oikeen suostuneet menemään paikoilleen, joten jätin ne lattialle laatikoihin ja lähdin käymään lukiokaverini I:n luona, sillä hänkin aloittaa opintonsa Vaasassa. Tiesimme, että asumme jossain melko lähellä toisiamme, mutta kävikin ilmi, että asumme lähestulkoon vastapäätä toisiamme, great! I:n kämppä oli ihana, siellä oli parvi ja kaikkea! *_____*

Eka yö omassa sängyssä sujui oikein makoisasti, laitoin pään tyynyyn kahden maissa ja heräsin puoli 10, niinkuin Kreikassa oli ollut tapana. Käytiin I:n kanssa keskustan Citymarketissa kaupassa, ostin hugen kassillisen ruokaa ja muuta tarpeellista. Samalla katseltimme vähän ympärillemme. Vaasa on kyllä tosi kaunis kaupunki, ei voi muuta sanoa. Ei liian mäkinen, mutta ei kuitenkaan yhtä tasainen kuin Oulu. Kämpillä tein ensimmäistä kertaa ruokaa omista aineksista, omilla välineillä ja söin omista astioista. What a feeling! L oli lähtenyt aamulla kouluun ennen kuin heräsin, ja ilmeisesti on mennyt sieltä suoraan kotiin tai kaverille tai jonnekin, sillä en ole nähnyt häntä koko päivänä. Illalla olen yrittänyt laitella tavaroita paikoilleen (kuudesta isosta laatikosta kaksi on tyhjentynyt täysin, kaksi melkein kokonaan ja kaksi on vielä masentavan täynnä), käynyt I:llä ja I:n kanssa vielä uudestaan kaupassa (kauppaan on ylämäki -> painavien kassien kanssa alamäki wihuu!), ollut Facebookissa aivan liikaa ja kaipaillut takaisin Kreikan lämpöön.

Tähän asti kaikki on siis mennyt vallan loistavasti, suomenruotsalaiset eivät ole hyökänneet kimppuuni tai mitään. Minulla on sellainen fiilis, että tulen tykkäämään tästä kaupungista. Enkä ole ihan heti alkamassa jonottamaan yksiötä, vaikka sekin oli harkinnassa ennen muuttoa. Heja Lexi, olet nyt selvinnyt ensimmäisestä kokonaisesta päivästä omassa asunnossasi yksin!

Lexi - virallisesti vaasalainen (tein muuttoilmotuksen!).

P.S. Pakko kirjottaa vielä loppukevennys!!! Cittarissa oli yks mies, joka näytti hyvin stereotyyppiseltä suomenruotsalaiselta, eikä vaikutelmaa hälventänyt yhtän se, että hän osti viisi laatikollista rapuja. Olin revetä ääneen, mutta onnistuin hillitsemään itseni!