Tiesin melko nopeasti syyskuun alussa, ettei minusta ole tulossa kääntäjää, kielitieteilijää, kielen tutkijaa, vieraan kielen opettajaa, tai ylipäätänsä mikään kieleen liittyvä asiantuntija. Olen silti keikkunut koulussa opintopisteiden toivossa (on hyvin motivoivaa herätä kouluun ja tehdä aineita vain siksi, että Kelan opintopistekiintiö täyttyy, jolloin opintotuki ei katkea, eikä yhtäkkiä huomaa olevansa vailla asuntoa) ja kohtalaisesti niitä on kasassa. Selvinnen.
Olen suuremmin ihastunut pienenpieneen yksiööni, pääkaupunkimme loistaviin kulkuyhteyksiin (tulen siis sieltä, jossa ruuhka on kaksi kuraista henkilöautoa ja traktori jonossa; kulkuyhteydet samaa luokkaa), ja siihen, että kaikki on lähellä. Opiskeltu on - vaihtelevalla menestyksellä, ja olen huomannut taantuneeni kympin oppilaasta niiden ihmisten joukkoon, jotka ilahtuvat hurjasti päästyään tentistä läpi. Läksyjen tekemisen sijaan olen iltaisin nauttinut omasta rauhasta ja yksinasumisesta. Joulukuun tenttiviikolle otin yötöitä; toivottavasti läpi paistaa – ja kirkkaasti – asenteeni pääaineeni opiskelua kohtaan. (Pidin jopa postikorttien lajittelusta postikeskuksessa, oli mukavaa tehdä jotain ajattelematta.)
Odotin oppivani yliopistossa vieraan kielen. En ollut vain valmistautunut kaikkeen oheistouhuun; morfologiaan, fonologiaan, puuduttaviin maantuntemiseen liittyviin kursseihin (koin ne täysin turhiksi, vaikka läpi on menty), kirjallisuuskurssiin vieraalla kielellä… Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli tahdon oppia kielen, minulle toimivin ratkaisu on lennättäminen maahan, jossa ko. kieltä puhutaan ja paluun ajoittaminen vuoden tai kahden päähän - sielläpähän opettelet!
Lisäksi oletin, että yliopistossa opiskellaan. Monelle oheiselämä (=alkoholin käyttäminen, örveltäminen, juominen, juopottelu, juhliminen, kännäys, ryyppäys, ”verkostoituminen”, ”suhteiden luominen”) on kaikista tärkeintä ja on ihan okei olla tunnilla (pienryhmässä) enemmän tai vähemmän humalassa. Mielenkiintoisinta ja hyödyllisintä, mitä opin tänä syksynä, oli kaikki se tieto, mitä sain EA-kurssilla. Ainakin osaan suhtautua vakavasti niihin suhteita luoviin opiskelijoihin, joiden vintti on pimennyt liian nopean, laajan tai sekavan verkostoitumisen (tai lievän verkostoitumismyrkytyksen) vuoksi.
Ylpeitä osataan kyllä olla siitä, että opiskelupaikka on Keisarillinen Aleksanterin – yliopisto Helsingin yliopisto.
Keväälle olen ottanut epämääräisen määrän kursseja (jolla Kela pidetään kuitenkin tyytyväisenä); ajattelin keskittyä itseeni ja kotiutumisprojektin loppuunsaattamiseen. Lisäksi olen löytänyt opiskelijaporukan, jossa jostain syystä ilmapiiri on vastaanottavampi ja mukavampi.
Niin.
Se muuten on ihan höpöhöpö-puhetta, että opiskelijan olot ovat tuskaiset niin hur-r-r-r-r-jan kalliilla pääkaupunkiseudulla. Ainakin pääkaupunkiseudulle kaukaa muuttavan opiskelijan on oman kokemukseni perusteella suhteellisen helppo saada asunto (tosin en kokeillutkaan saada edullista viidenkymmenen neliön yksiötä Eirasta tai jostain, missä on merinäköala, kuntosali, kylpylä ja golf-kenttä takapihalla) opiskelija-asuntosäätiön kautta. Pitää vaan muistaa mainita tulevansa kaukaa. Minulla kävi tuuri ja sain melko helposti yksiönkin muutaman kilometrin päästä keskustasta (stadiksi: 10-15 minuuttia dösällä). Sähkö ja vesi maksavat itse itsensä vuokran yhteydessä, ruokaa saa samaan hintaan kuin Neuvottomassa, matkakortti opiskelijalle on erittäin hyödyllinen ja edullinen. Sitä paitsi tulen a) nopeammin ja b) halvemmin jouluksi kotiin kuin Lexi paljon lähempää. Nykyajan lentoliikenne on ihan kiva. (On jo ihan okei olla netissä ja päivittää Facebook-profiilia Tampereen yläpuolella!)
Se kituuttaminen, pennin venyttäminen ja epämääräinen rahatilanne vaan kuuluu opiskelijaelämän luonteeseen, jos niin itse haluaa. Historian opettajani yläasteella jaksoi muistuttaa muutamaankin kertaan, että hei, teistä tulee pian virallisesti köyhiä!
-Siivis
P.s. Pakko myöntää: olen erehtynyt jo kutsumaan kotiani ”himaksi”.
